REPS! :001: Joo, oota vähän, mun täytyy vaihtaa sankaripuku ensin päälle!
PowerPuffBlondie :006:
Hmm. Tässäpä mielenkiintoinen topic. Koskapa kokemukset kohtaa, aattelin kirjoittaa tänne jotain.
Ala-asteen toisesta luokasta aina ammattikoulun ensimmäiseen vuoteen saakka olin asteiltaan vaihtelevan kiusauksen uhri. Syynä varsin klassinen, ylipaino. Ajattelin nyt tilittää lähinnä näistä, että millä tavalla kiusaaminen ilmeni.
Tyttöjen osalta jutut olivat lähinnä nimittelyä, joskus tosin jos liikunnassa olikin tanssia, peittivät tytöt kätensä jollain tavalla ettei tarvinnut "ihojen koskea toisiinsa".
Mmm.. Poikien osuus olikin sitten fyysisempi. Ala-asteella kahnauksia, nimittelyä, kivitystä. Yläasteella muistan yhden kaverin kenellä ilmeisesti oli ongelmia temperamenttinsa kanssa, hänelle oli erittäin vaarallista yrittää "antaa takaisin", pahimmissa tapauksissa sieltä saattoi jopa tulla tuolista, niin kuin kerran tulikin, kun yritin puolustaa itseäni. Yläasteella tuli myös kuvioihin tuo sylkeminen.
Muistan myös kerran tulessani sivuteitä kotiin kun kohtasin minua vuotta vanhemman hahmon, hän oli jostain syystä saanut päähänsä että olin laverellut kiusaamisesta (en koskaan laverellut, kiusaaminen oli suhteellisen näkyvää, mutta siihen ei liiemmin puututtu), tästä kostaakseen tämä kaveri pahoinpiteli minut lyönneillä kasvoihin ja potkulla nivusiin.
Nooh. Enpä sinänsä millään pysty listaamaan kaikkea mitä olen joutunut kokemaan, ihan liikaa kaikkea, ehkä kaikkea ei edes halua muistaa. Haluaisin sanoa että olen selvinnyt kaikesta, mutta eipä nykyään mene niinkään lujaa. Olen 22-vuotias, parisuhdetta en ole vielä tähänkään päivään mennessä kokenut. Olen työtön, elämänhalu on jokseenkin kaikonnut.
Olen miettinyt itsemurhaa, mutta olen myös miettinyt surmatöitä millä saisin kiusaajani hengiltä.
Olen toisaalta tämän kaiken ansainnut. Tässä vaiheessa varmaan herää kysymys että millä perusteella olisi kukaan ihminen tälläistä ansainnut? Minäpä olin siinä määrin "viisas" että purin kaiken veljeeni. Minusta tuntuu pahalta että päädyin siihen ratkaisuun liian usein, enpä voi siis väittää olevani entisten kiusaajieni yläpuolella. Pitäisikö sittenkin vain etsiä syytä itsestäni? Ehkä kaikki olikin omaa syytäni. Laihtuahan pystyy jos vain haluaa, ehkä olisi pitänyt yrittää mahtua nykyajan kauneusihanteisiin jo 10-vuotiaana.
En unohda teitä kiusaajani, koskaan. Jos minulle tarjotaan tilaisuus antaa takaisin, en usko että epäröin tarttua siihen.
Ala-asteen toisesta luokasta aina ammattikoulun ensimmäiseen vuoteen saakka olin asteiltaan vaihtelevan kiusauksen uhri. Syynä varsin klassinen, ylipaino. Ajattelin nyt tilittää lähinnä näistä, että millä tavalla kiusaaminen ilmeni.
Tyttöjen osalta jutut olivat lähinnä nimittelyä, joskus tosin jos liikunnassa olikin tanssia, peittivät tytöt kätensä jollain tavalla ettei tarvinnut "ihojen koskea toisiinsa".
Mmm.. Poikien osuus olikin sitten fyysisempi. Ala-asteella kahnauksia, nimittelyä, kivitystä. Yläasteella muistan yhden kaverin kenellä ilmeisesti oli ongelmia temperamenttinsa kanssa, hänelle oli erittäin vaarallista yrittää "antaa takaisin", pahimmissa tapauksissa sieltä saattoi jopa tulla tuolista, niin kuin kerran tulikin, kun yritin puolustaa itseäni. Yläasteella tuli myös kuvioihin tuo sylkeminen.
Muistan myös kerran tulessani sivuteitä kotiin kun kohtasin minua vuotta vanhemman hahmon, hän oli jostain syystä saanut päähänsä että olin laverellut kiusaamisesta (en koskaan laverellut, kiusaaminen oli suhteellisen näkyvää, mutta siihen ei liiemmin puututtu), tästä kostaakseen tämä kaveri pahoinpiteli minut lyönneillä kasvoihin ja potkulla nivusiin.
Nooh. Enpä sinänsä millään pysty listaamaan kaikkea mitä olen joutunut kokemaan, ihan liikaa kaikkea, ehkä kaikkea ei edes halua muistaa. Haluaisin sanoa että olen selvinnyt kaikesta, mutta eipä nykyään mene niinkään lujaa. Olen 22-vuotias, parisuhdetta en ole vielä tähänkään päivään mennessä kokenut. Olen työtön, elämänhalu on jokseenkin kaikonnut.
Olen miettinyt itsemurhaa, mutta olen myös miettinyt surmatöitä millä saisin kiusaajani hengiltä.
Olen toisaalta tämän kaiken ansainnut. Tässä vaiheessa varmaan herää kysymys että millä perusteella olisi kukaan ihminen tälläistä ansainnut? Minäpä olin siinä määrin "viisas" että purin kaiken veljeeni. Minusta tuntuu pahalta että päädyin siihen ratkaisuun liian usein, enpä voi siis väittää olevani entisten kiusaajieni yläpuolella. Pitäisikö sittenkin vain etsiä syytä itsestäni? Ehkä kaikki olikin omaa syytäni. Laihtuahan pystyy jos vain haluaa, ehkä olisi pitänyt yrittää mahtua nykyajan kauneusihanteisiin jo 10-vuotiaana.
En unohda teitä kiusaajani, koskaan. Jos minulle tarjotaan tilaisuus antaa takaisin, en usko että epäröin tarttua siihen.
Muutettuamme keskustaan ja mentyäni neljännelle luokalle, en saanut oikeastaan kuin yhden ystävän koulusta. Hänkin oli yksinäinen ennen tätä. Sittemmin puolustauduimme yhdessä muita vastaan, eikä kimppuumme oikeastaan juurikaan käyty, fyysisesti tai henkisesti... pientä naljailua oli toki, mutta se pysyi aika normaalilla tasolla.
Ylä-asteelle mentäessä tiemme erosivat, ja kolmen vuoden helvetti alkoi. Hyvin nopeasti koulun alettua kaikki luokan kovikset olivat jatkuvasti kimpussani, muiden poikien naureskellessa taustalla. Tytöt olivat muuten enimmäkseen neutraaleja, vaikka naureskelivatkin monille kiusaajien jutuille. Menestyin meidän luokan pojista parhaiten lukuaineissa, vaikken erityisemmin niihin panostanutkaan... mutta oikeastaan koskaan ei tullut tunnetta, että minua olisi sen takia kiusattu, syyt olivat aina ihan olemattomia, ehkä yleisimpänä "ärsyttäminen", joka johtui ilmeisesti pelkästä olemassaolostani. Todella ikävää, sillä vika ei siis ollut käyttäytymisessäni tms, ja olin luonteeltani silloin aika hiljainen ja herkkä, niin ei tehnyt mieli oikein vastailla mitään...
Pian kuitenkin kävi ilmi, että tämä oli kevyttä verrattuna siihen mitä oli luvassa. Ajan kuluttua henkinen väkivalta muuttui myös fyysiseksi, jossain vaiheessa oli aamulla aina maha löysänä, en oikein syönyt sen johdosta aamuisin mitään, karmea stressi pelkästään kouluun menosta ja muuta kivaa... meno paheni koko ajan, ylpeys tai joku muu kirjoittamaton turha sääntö esti puhumasta kenellekkään, kestin kaiken vain hammasta purren... oikeastaan vain silloin tuntui kiusaajat vähän hellittävän jos saivat minut itkemään... kiinnijäämisen pelkoko? Vai alkoiko heitä sittenkin nolottaa siinä vaiheessa?
Jossain vaiheessa aloin pitää enemmän puoliani, johtuen lähinnä jo siitä että vaistomaisesti pistin jo vastaan... pari kertaa kun satuin jotakin päällekäynyttä tyyppiä (vahingossa) huitaisemaan, niin alkoi kummasti uskallus vähentyä... samalla varmaan oma itseluottamus hiljalleen nousi sitten. Tämä tapahtui kuitenkin jo ylä-asteen loppupuolella...
Sittemmin kävin yksissä luokkabileissä, ihan vaan todistaakseni itselleni että pystyn siihen... en erityisemmin viihtynyt, mutta tulin sentään jo toimeen entisten kiusaajienikin kanssa, olivathan he aikuistuneet... pitivät joskus luokkakokouksenkin ja yrittivät minua sinnekin houkutella, minulla oli "kiireitä"... enkä kyllä ole erityisemmin innostunut heitä enää myöhemminkään tapaamaan... no, ehkä joitain naisista... ;)
Todella vaikea arvioida, miten paljon tämä on sitten vaikuttanut elämääni. Sanoisin, että ainakin yksi masennuskausi on ehkä hyvin läheisesti liittynyt tähän, ja vienyt tavallaan 1-2 vuotta elämästäni oman elämän hakemiseen... nyt tuntuu siltä, että lopultakin oma suunta on löytynyt ja että olisin päässyt menneisyyteni yli. Koskaan en ole minkäänlaista kostoa miettinyt, enkä ole pahaa oloani eteenpäin jakanut, se ei olisi varmaan minun omaa oloani millään tavalla parantanut, pikemminkin päinvastoin... mutta eri ihmisillä on erilaiset luonteet ilmeisesti.
Sosiaalisissa suhteissa huomaa miten helposti ottaa itseensä pienetkin naljailut / kommentit, ja joutuu melkein aina muistuttamaan itseään siitä ettei kaikkea pidä ottaa liian vakavasti... välillä vaikea tulkita sitä mikä on huumoria, tulee aina mieleen "vanhat ajat", mutta nyt pidän kyllä puoleni hyvissä ajoin, välillä ammun sitten itse yli, mutta osaan pyytää anteeksi sitä sitten...
Ylä-asteelle mentäessä tiemme erosivat, ja kolmen vuoden helvetti alkoi. Hyvin nopeasti koulun alettua kaikki luokan kovikset olivat jatkuvasti kimpussani, muiden poikien naureskellessa taustalla. Tytöt olivat muuten enimmäkseen neutraaleja, vaikka naureskelivatkin monille kiusaajien jutuille. Menestyin meidän luokan pojista parhaiten lukuaineissa, vaikken erityisemmin niihin panostanutkaan... mutta oikeastaan koskaan ei tullut tunnetta, että minua olisi sen takia kiusattu, syyt olivat aina ihan olemattomia, ehkä yleisimpänä "ärsyttäminen", joka johtui ilmeisesti pelkästä olemassaolostani. Todella ikävää, sillä vika ei siis ollut käyttäytymisessäni tms, ja olin luonteeltani silloin aika hiljainen ja herkkä, niin ei tehnyt mieli oikein vastailla mitään...
Pian kuitenkin kävi ilmi, että tämä oli kevyttä verrattuna siihen mitä oli luvassa. Ajan kuluttua henkinen väkivalta muuttui myös fyysiseksi, jossain vaiheessa oli aamulla aina maha löysänä, en oikein syönyt sen johdosta aamuisin mitään, karmea stressi pelkästään kouluun menosta ja muuta kivaa... meno paheni koko ajan, ylpeys tai joku muu kirjoittamaton turha sääntö esti puhumasta kenellekkään, kestin kaiken vain hammasta purren... oikeastaan vain silloin tuntui kiusaajat vähän hellittävän jos saivat minut itkemään... kiinnijäämisen pelkoko? Vai alkoiko heitä sittenkin nolottaa siinä vaiheessa?
Jossain vaiheessa aloin pitää enemmän puoliani, johtuen lähinnä jo siitä että vaistomaisesti pistin jo vastaan... pari kertaa kun satuin jotakin päällekäynyttä tyyppiä (vahingossa) huitaisemaan, niin alkoi kummasti uskallus vähentyä... samalla varmaan oma itseluottamus hiljalleen nousi sitten. Tämä tapahtui kuitenkin jo ylä-asteen loppupuolella...
Sittemmin kävin yksissä luokkabileissä, ihan vaan todistaakseni itselleni että pystyn siihen... en erityisemmin viihtynyt, mutta tulin sentään jo toimeen entisten kiusaajienikin kanssa, olivathan he aikuistuneet... pitivät joskus luokkakokouksenkin ja yrittivät minua sinnekin houkutella, minulla oli "kiireitä"... enkä kyllä ole erityisemmin innostunut heitä enää myöhemminkään tapaamaan... no, ehkä joitain naisista... ;)
Todella vaikea arvioida, miten paljon tämä on sitten vaikuttanut elämääni. Sanoisin, että ainakin yksi masennuskausi on ehkä hyvin läheisesti liittynyt tähän, ja vienyt tavallaan 1-2 vuotta elämästäni oman elämän hakemiseen... nyt tuntuu siltä, että lopultakin oma suunta on löytynyt ja että olisin päässyt menneisyyteni yli. Koskaan en ole minkäänlaista kostoa miettinyt, enkä ole pahaa oloani eteenpäin jakanut, se ei olisi varmaan minun omaa oloani millään tavalla parantanut, pikemminkin päinvastoin... mutta eri ihmisillä on erilaiset luonteet ilmeisesti.
Sosiaalisissa suhteissa huomaa miten helposti ottaa itseensä pienetkin naljailut / kommentit, ja joutuu melkein aina muistuttamaan itseään siitä ettei kaikkea pidä ottaa liian vakavasti... välillä vaikea tulkita sitä mikä on huumoria, tulee aina mieleen "vanhat ajat", mutta nyt pidän kyllä puoleni hyvissä ajoin, välillä ammun sitten itse yli, mutta osaan pyytää anteeksi sitä sitten...
Ei muakaan pahemmin kiusattu. Ennen ysiluokkaa tuli muutama tyyppi aina vittuilemaan ja yritti nolata ja tehdä mut naurunalaiseks. Mua pidettii heittosäkkinä jne, kunnes eräänä päivänä palo pinna ja karjuin kurkku suorana niille tyypeille että "haistakaa pitkä vittu. jos viel vittuilette ni tulee turpaa ja rankemman kautta" :) Paiskasin vielä jonku tyypin niskalenkillä
johonkin tmv.
Vittuilu loppui.. sen jälkeen mitä olen tyyppejä nähnyt, ovat nykyään todella mukavia. Aikuistuneet ja viisastuneet. Muutama pyyteli jopa anteeksi tapahtuneita :)
Eli.. mitä turhaan muistelemaan teinixaikoja pahalla.
Sen lisäks oon aina ollu puolustelemas kiusattuja.
Hassua.. mulla aivan tasan sama homma nuoruudessa.
Mulla meni kans hermot ja yhden kiusaajista jouduin heittämään ruusunmarjapuskaan ja toiselta löin ilmat pihalle niin sitten vasta loppu se touhu. Mä en koskaan oo halunnut kiusata ketään ja oon yrittäny tukee kiusattuja ja olla kiusatun puolella. sen takia varmaan moni on yrittänyt aloittaa kiusaamaan mua :(
V*tutti kans yks jätkä jota aina kiusattiin koska se oli jyväskylästä ja puhu hiukan hassusti. Mä olin ainoita koko luokalla, jotka ei kiusannu (ihan periaatteesta) sitä. Sit äijä rupes kiusaamaan mua... v*ttu et meni siihenkin hermot sillon :(
Surullista et joutu kiristyyn aina ihan helvetisti tai käyttään väkivaltaa ennenku ihmiset lopettaa...
Ylipäänsä se et kiusataan jotain (muuta kun pikkusiskoo tai vanhempia hehe... :D:D nojooeivaan) on mun mielestä todella perseestä. Mua ei oo koskaan kiinnostanu olla kenenkään toista kiusaavan kaveri.
.
¡ Previous post a couple of years ago !
Oma kokemus koulukiusaamisesta sijoittuu ala-astelle. Meidän luokalla oli yksi kaveri, joka dominoi melkein koko koulua. Tämän piirin ulkopuolelle jäivät tietenkin sen jengin omat kaverit ja ne, jotka sen yllytyksestä tekivät pahojaan. Se oli aikamoinen tapaus, aika moni oli sen uhri eikä asialle voitu oikeen tehdä mitään. Nykypäivänä moiset koltiaiset saisivat varmasti isän kädestä koululaitokselta, ja luultavasti skole vaihtuisi.
Kaverin isä oli kuulemma joku kunnan herra, ja kun tapaukset pahenivat, myöskään viestit vanhemmille eivät mennet perille. Itsellä myös porukat kävivät juttelemassa asiasta, mutta viesti ei mennyt perille. Tässä tapauksessa kiusaaminen oli henkistä ja fyysistä. Tönimistä ja uhkailua oli joka päivä, ja osa oppilaista lähti toiselle paikkakunnalle opiskelemaan.
Opiskelu kärsi tietenkin myös. Asioihin ei voinut keskittyä, koska ensimmäisenä mielessä oli että mitä nyt tapahtuu, koska tällä hetkellä olen sen silmätikkuna. Joskus jengi uhitteli ja ajoi takaa matkalla himaan ja joskus meikä sidottiin luokassa tuoliin kiinni, vastustelijat saivat tuta lisää.
Ala-asteen jälkeen sama homma jatkui myös ylä-asteella. Itse en enää (onneksi) ollut herran kanssa samalla luokalla, mutta kuulin juttuja samanalaisista tapauksista muilta luokilta, ja kas kummaa, tekijä oli sama.
Mutta joo, se oli ala-asteella se. Tuli vaan mieleen joten aattelin raaputtaa.
Kaverin isä oli kuulemma joku kunnan herra, ja kun tapaukset pahenivat, myöskään viestit vanhemmille eivät mennet perille. Itsellä myös porukat kävivät juttelemassa asiasta, mutta viesti ei mennyt perille. Tässä tapauksessa kiusaaminen oli henkistä ja fyysistä. Tönimistä ja uhkailua oli joka päivä, ja osa oppilaista lähti toiselle paikkakunnalle opiskelemaan.
Opiskelu kärsi tietenkin myös. Asioihin ei voinut keskittyä, koska ensimmäisenä mielessä oli että mitä nyt tapahtuu, koska tällä hetkellä olen sen silmätikkuna. Joskus jengi uhitteli ja ajoi takaa matkalla himaan ja joskus meikä sidottiin luokassa tuoliin kiinni, vastustelijat saivat tuta lisää.
Ala-asteen jälkeen sama homma jatkui myös ylä-asteella. Itse en enää (onneksi) ollut herran kanssa samalla luokalla, mutta kuulin juttuja samanalaisista tapauksista muilta luokilta, ja kas kummaa, tekijä oli sama.
Mutta joo, se oli ala-asteella se. Tuli vaan mieleen joten aattelin raaputtaa.
Peruskoulussa tuli kaikenlaista muilutusta nieltyä. Lapsiporukassa kun joutuu silmätikuksi niin se on menoa se. Ja minä olin helppo saalis. Ala-asteen ainoa punapää. Muita päätä pidempi ja niin laiha, että päivä paistoi läpi. Ja ujo kuin mikä. Itsetunto jo valmiiksi nollilla.
Tönimistä, nimittelyä ja ties mitä sakinhivutusta. Julkisia nolaamisia jne. Ja tätä jatkui koko ala- ja yläasteen ajan. En ollut mitenkään puhelias kaveri, niin eipä sitä tullut kenellekään oikein kerrottua. Pari kertaa piti opettajaan turvautua, kun meinasi oikein urakalla tulla lättyyn. Onneksi kuitenkin koko peruskoulun ajan oli muutama hyvä kaveri, joiden kanssa tuli hengailtua.
Kyllähän tuollaisen ikuisesti muistaa. Kaupunkia vaihdoin tuossa pari vuotta sitten kun en enää halunnut kyseisiin ihmisiin edes kadulla törmätä. En sitten tiedä oliko se fiksu päätös. Ne muutamat hyvät kaverit jäi sinne ja nyt tulee vietettyä aika yksinäistä elämää. Hirveätä tuhlausta kun mies parhaassa iässä kuluttaa vapaa-aikansa mieluummin turvallisesti neljän seinän sisällä :)
Tönimistä, nimittelyä ja ties mitä sakinhivutusta. Julkisia nolaamisia jne. Ja tätä jatkui koko ala- ja yläasteen ajan. En ollut mitenkään puhelias kaveri, niin eipä sitä tullut kenellekään oikein kerrottua. Pari kertaa piti opettajaan turvautua, kun meinasi oikein urakalla tulla lättyyn. Onneksi kuitenkin koko peruskoulun ajan oli muutama hyvä kaveri, joiden kanssa tuli hengailtua.
Kyllähän tuollaisen ikuisesti muistaa. Kaupunkia vaihdoin tuossa pari vuotta sitten kun en enää halunnut kyseisiin ihmisiin edes kadulla törmätä. En sitten tiedä oliko se fiksu päätös. Ne muutamat hyvät kaverit jäi sinne ja nyt tulee vietettyä aika yksinäistä elämää. Hirveätä tuhlausta kun mies parhaassa iässä kuluttaa vapaa-aikansa mieluummin turvallisesti neljän seinän sisällä :)