Olen loputtoman kyllästynyt feissareihin. Myönnän, että he tekevät tärkeää työtä tehokkaasti - olisinkohan itsekään neljän aikaansaavan järjestön hyväomatuntoinen kuukausilahjoittaja ilman heitä? - mutta kansalaisena, joka hengailee huomattavan paljon heidän tärkeimmällä saalistusalueellaan Helsingin keskustassa olen alkanut kokea heidän lähentelynsä häirintänä. Heitä kohtaa pataljoonallisen joka ikisellä iltapäivälorvinnalla, eikä heille ihan aina enää jaksa olla korrekti ja kohtelias. (Heidät itsensä on onneksi koulutettu nielaisemaan kaltaisteni sitruunoiden nokkelat nälväisyt itkuun pillahtamatta.) Minä tuen jo niitä järjestöjä joita haluan tukea, ja jos minulla onkin "hetki" aikaa vanhusten/lapasten/norppasten/nokkosten/Kekkosten asialle, niin en silti halua viettää sitä hetkeä juuri nyt juuri sinun kanssasi, oi elämäni tuhannes feissari. Lisäksi minä olen maaninen kävelijä (sen avulla sitä jaksaa teknota, uskokaa pois) ja toivoisin, että feissarikoulutuksessa opetettaisiin tunnistamaan kaltaiseni katujyrät jo kaukaa, sillä meitä voi olla ihan turha yrittää pysäyttää. (Feissareilla on kuulemma tarkoin rajatut reviirit, joilla he saavat metsästää, joten harvoin heikäläiset lähtevät marssimaan mukanani, jos heidän ulkoa opeteltu alustuspuheensa on kovin pitkä.)
Eläinsuojeluaktivisteihin en sen sijaan ole kyllästynyt, enkä usko kyllästyväni. Heidän taktiikkansa on toinen. He eivät keskustele yhden ihmisen kanssa kasvotusten, vaan mainostavat asiaansa banderollien takaa kaikille megafonin kantomatkan piirissä paarustaville. He myös ajavat omaa asiaansa omilla kasvoillan - feissarihan ajaa järjestöjen etua (provisio)palkattuna silpputyöläisenä. Eivätkä he yritä värvätä ohikulkijoita joukkoihinsa, vaan tarjoavat näille lentolehtisiä, jotka voi joko ottaa vastaan tai sivuuttaa. Ja minä otan ne aina vastaan.
Nääs!
Kellepä ei tulisi kotiin omalla nimellä mainospostia, varsinkin tilaamatta? Vaihda liittymää! Vaihda pankkia! Vaihda maisemaa! Vaihtaisit jo sukkasi! Vähenemään päinhän tämä on ollut jo vuosikausia, kun firmat ovat siirtäneet kiusantekoaan verkkoon, mutta moni pulju ja virasto pitäytyy vielä Wanhassa ja itellattaa (ennen: postittaa) ihmisten eteisiin paperinkierrätysmateriaalia metsämäärin. Yleensä jotain pitäisi lähettää takaisinkin: Joko tilauksen sisältävä JEES!-kuori jonka postimaksu on jo maksettu, tai nääh-kuori, johon tarramerkin joutuu ostamaan itse, mutta joka ei mene suoraa päätä silppuriin -ehei! - vaan osallistuu moninollaisen matkalahjakortin arvontaan. Ja nämä JEES!-kuoret ne tarjoavatkin temmellyskenttää vilkkaalle mielikuvitukselle.
Ennen tein niin, että revin kaiken isossa kuoressa tulleen sälän sekä kuoren myös konfeteiksi ja änkesin ne ei-kuoreen, jonka survoin sitten ilmaiseen kyllä-kuoreen ja lähetin matkaan. (Sen verran sadistia minussa on, että kymmenisen vuotta sitten USA:n pernaruttokirjeiden kohauttaessa maailmaa minä dippasin pari tällaista muutenkin epäilyttävää möykkyä kannun pohjalla muhineisiin, vielä kosteisiin yrttiteen lehtiin ja nauraa hohotin sitten koko matkan itellaatikolle.) Vähensimpähän sillä oman taloyhtiöni jätekustannuksia puolikkaalla pennillä vuodessa, tai jotain. Joskus harkitsin oheistavani mielenilmauksiini jotain muutakin: Käyttämätöntä pyttypaperia, käytetyn varmuuskumin, ikkunoiden väliin kuivuneita huonekärpäsiä, sunnuntain Hesarista klipsittyjä nolomman laidan vauvakuvia... Kerran sattui kaikkea muuta kuin verta hyytävä möhlinki sahateräveitsen kanssa, niin että yhteen kuoreen lörähti "vahingossa" pari mittaa neandernthalilaista verta!
Ja sitten minä hoksasin ne eläinaktivistien flyerit! Ainahan minä otin niitä vastaan, ainahan niitä pyöri kirjoituspöydälläni! Luovuinkin paperin silppuroinnista, ja olen kuskannut vuosikausia muun mainospostin kiltisti kierrätykseen, mutta säästänyt jepulis-kuoret ja lähettänyt niillä vastaukseksi aina yhden "oikeutta eläimille"-tiedotteen - ja vain yhden, koska propagandasodassa vähemmän on enemmän. Enimmäkseen vastavetoni on kohdistunut kaupallisiin toimijoihin, mutta oman oikeutetun osansa on saanut myös Viestintävirasto, jonka on ilmeisen mahdotonta uskoa ettei liuskaotsainen luolakarju tarvitse elääkseen muuta kuin salmiakkia ja levykokoelman ilman Rullaavia Stuoleja - töllö on tarpeeton. (Kerran tussasin EVR:n lennäkin kääntöpuolelle tv-lupa-asioita analysoivan viestin, jossa käytin käsitteestä "suksikaa kuuseen" ilmaisua "perkele!" ja kerran jopa sallin yhden nuuskijanplantun hipsiä sukkasillaan katsomaan, että olkkarin nurkassa tosiaan nököttää kassillinen Aku Ankkoja eikä televisio, mutta yhä niitä lupamaksukehotuksia kopsahtelee kynnysmatolle. Late Lammas tulee dvd-kokoelmana paljon halvemmaksi kuin jokapäiväinen Pikku Kakkonen.)
Gallupeeraajat eivät minua roskapostillaan häiritse, mutta tiedän paikat täällä Helsingissä, joissa kannattaa lampsia, jos haluaa päästä jauhamaan silkkaa puuta heinää urheilutossumieltymyksistään tai eduskuntavaaleista ja silti saada Fazerin suklaalevyn vaivanpalkaksi. (Oletteko kiinnostuneita ihmiskasvojen venymis- ja valahduskyvystä? Niin, kaikkihan me olemme. Taloustutkimus oy kysyy aina äänestyskäyttäytymistä ja puoluekantaa. Vastatkaa "Kommunistinen Työväenpuolue" - varsinkin jos olette hoksanneet sitä ennen ilmoittautua huushollinne vähemmän tienaavaksi osapuoleksi 65 000 euron vuosiansioillanne - niin saatte nähdä, että ällistyneen ihmisen leuankärjen ja kulmakarvojen väliin mahtuisi vaikka koripallotähti oikosenaan.) Ja jos pääsette maistelemaan neljää mämmiä valkeista pikku pikareista, on ihan sama minkä niistä väitätte johdattaneen sielunne nirvanaan, sillä ne on kuitenkin päkelletty samasta truutasta. Maitosuklaapalkinto tipahtaa kouraan yhtä kaikki. Ja sitä paitsi: Oletteko todella rehellisyytenne velkaa suuryrityksille ja puolueille?
Puhelinhäiriköistä minulla ei ole ollut kokemusta sitten talven 2003, jolloin lankapuhelin jäi muuton yhteydessä kohdallani historiaan ja hankin pre paid -liittymän. Syy oli se, etten halunnut maksaa puhelinyhtiölle kolminumeroista summaa "puhelimensiirrosta", jonka voin suorittaa eniwei itse sylissäni bussin penkillä. Vinkkejä vastarintaan löytyy kuitenkin vanhasta muistista: Eikös puhelinmyyjä jossain vaiheessa ensimmäistä keuhkontäydellistään aina kysykin, että: "En kai soittanut pahaan aikaan?" Siihen kannattaa vastata, että: "Et ollenkaan, mutta voitko odottaa sekunnin?" Ja tottakai hän voi odottaa, sekunnin. Sitten vain luuri pöydälle tai ylivilkkaalle hoitolapselle ja tunnin päästä tarkistamaan onko linja vielä auki. Oikeastaan ikävöin sitä aikaa, koska silloinen old school -aparaattini reagoi luurin pöydälle laskemiseen varsin villillä tavalla: Ääni alkoi kiertää ja nousi julmetun korkealle, mutta itse sitä ei huomannut - völinä halkaisi kaakelit ja irrotti vaikut vain linjan toisessa päässä ja sai naapuruston hurtat sekaisin.
Yksi toinenkin ehdotus laillisesti päteväksi ja eettisesti yleväksi jäynäksi minulta irtoaa, mutta harmi kun en ole koskaan voinut toteuttaa sitä itse - osittain onnettomien ajoitusten ja hitaiden hoksottimieni tähden, osittain siksi, että bileistä tiedottaminen on siirtynyt paperisesta muodosta sähköiseen - sillä lopputuloksessa voisi olla enemmän slapstickiä kuin kommunismin nyrjäyttämässä taloustutkijan naamassa konsanaan: Miksei, oi miksei minulla ole koskaan ollut tuoretta Kinky Clubin flyeria kourassa, kun joku uskontoriippuvainen on tullut tyrkyttämään minulle pelastus-lappujaan, niin että olisin voinut ehdottaa: "Vaihdetaanko?"
PS. Jäin miettimään omaa levykokoelmaani ja sen Rolling Stones -prosenttia, enkä saanut mieleeni muita omistamiani Rollari-kipaleita kuin Ryuichi Sakamoton version viisusta "We love you", joka löytyy levyltä "Beauty" ja Devon näkemyksen "Satisfactionista", joka löytyy eräältä dvd:ltä ja on ainoa kuuntelukelpoinen levytys kyseisestä renkutuksesta, alkuperäinen mukaan luettuna. Muutenhan tämä PS ei liity varsinaiseen aiheeseeni mitenkään, mutta en voi ikuisfanina olla puffaamatta Sakamotoa aina kun siihen tarjoutuu tilaisuus.
