Sinänsä melko outoa kuinka olemassaololle voi sokeutua. Sitä etsii tyydyttävät vastaukset askarruttaviin ongelmiin ja rutiinit joiden kautta helpoiten pystyy elämässä keskittymään tärkeisiin asioihin - hankkiutuu eroon esteistä, järjestää helpon elämän. Sittenhän sitä kaikkein parhaiten jää aikaa olennaiseen.

Mutta mikä on olennaista?

Se, millä ympäröit itsesi, muotoilee ajatuksesi - ja se, miten ajattelet, muotoilee elämäsi.

Jälleen yksi ajatus mikä näyttää järkevältä ja sen luulee ymmärtävänsä, mutta taisin sisäistää sen vasta tänään kävellessäni ulkona. Mistä elämäni on viime ajat koostunut? Viimeisen vuoden, pari, on koko ajan ollut aikataulu täynnä jotain - tai sitten olen aikatauluttanut itselleni "vapaa-aikaa" rentoutumiselle, joka on sitten mennyt nollatessa tietokoneen äärellä.

Huomasin että ne asiat mitä todella haluaisin elämääni lisää ovat jääneet lähes kokonaan pois. Ja siinä harmaudessa, yksi kirkas valo oli sokaisevan voimakas. Ei ongelma ole siinä että se yksi valo olisi liian voimakas, vaan siinä että silmät olivat tottuneet siihen synkkyyteen, ottaneet sen normaalitilanteeksi.

Ajattelen, tunnen, elän. Mutta teenkö sitä tietoisesti? Olen ikäänkuin katsonut oikeita asioita mutta katseeni ei ole kohdistunut niihin, ajatukset aivan jossain muissa maailmoissa. Nyt on aika katsoa uudelleen elämän sisältöä, karsia pois asiat jotka sinne ovat ajautuneet huomaamattani, kerätä sinne enemmän asioita joiden haluan elämääni värittävän.

Tarvin vain yhden kirkkaan valon havahduttamaan minut horroksestani.