Puu ja tuulikello
Olipa kerran poika, oikein värikäs sellainen. Hän kasvoi monien värien seassa ja otti niistä itselleen aina sävyn sieltä, sävyn täältä, kunnes oli valmis - juuri sellainen miksi hänet oli tarkoitettukin. Oli jotenkin itsestäänselvää että asiat on niinkuin on ja että hän on yksi monesta, siinä missä muutkin. Hän oppi itsestään uusia asioita - oli hyvä joissain, huonompi joissain - ja sitä mukaa hänen väreistään tuli kirkkaampia ja kirkkaampia.
Yhtenä päivänä hän käveli suuressa ihmisjoukossa, osa tuttuja, osa vieraita, ja hän havahtui ensimmäistä kertaa elämässään siihen kuinka kaikki muut olivatkin hirveän haaleita ja harmaita. Hän yhä näki että sininen poika jonka kanssa hän oli ollut pitkään kavereita oli yhä sininen, mutta jotenkin läpikuultavan ja savuisen sävyinen, ei ollenkaan samaa kirkasta sinistä jota pojassa itsessään oli. Samoin punainen tyttö olikin todella hailakka, ja vihreä setä erottui enää hädin tuskin harmaista seinistä.
Yksin, suuressa harmaassa maailmassa, poika käveli ja sumu alkoi nousta. Mitä oli tapahtunut? Missä vaiheessa hänestä oli tullut niin erilainen kuin muista? Miksi kaikki ne harmaat ihmiset joiden kanssa hän olisi halunnut olla pysyttelivät omissa oloissaan eivätkä tuntuneet ymmärtävän poikaa ja tämän värejä?
"No," poika ajatteli, "tämänlaista tämä nyt on, elämä, eihän sille mitään mahda," ja jatkoi kävelemistään ihmisjoukkojen läpi. Päivä kului toisensa jälkeen, viikot seurasivat toistaan, kuukaudet kuluivat ja paljastivat vuoden jos toisenkin takaansa. Harmaiden ihmisten ymmärtäminen oli vaikeaa, mutta siihen turtui - pojalla oli kuitenkin monta asiaa joista hän nautti, ainakin itsekseen. Aina välillä häntä kuitenkin suretti olla yksin, varpaat kylminä ja sadepisaroita nenänpäässä.
Sitten, yhtenä päivänä, hiukan kuin silloin aiemminkin, hän havahtui näkemään asiat taas hiukan uudella tavalla. Vaikka ihmiset olivatkin haaleanharmaita, heissä oli silti juuri ja juuri erotettavissa joitain alkuperäisiä sävyjä, ja joissain ihmisissä värit olivat kirkkaampia kuin toisissa - vaikkei kukaan ollutkaan yhtä värikäs kuin poika itse. Poika päätti että on mukavampaa elää ihmisten kanssa jotka edes muistuttivat hänen omia värejään, kuin vaeltaa yksin harmauden kujilla ja toreilla.
Pojassa heräsi toivon kipinä joka valaisi myös muita. Hän ajatteli että on varmaan syynsä sille miksi poika itse on niin värikäs ja ettei muut näe hänen värejään, ja alkoi uudella innolla etsimään aina vain kirkkaamman värisiä ihmisiä. Ja kun piti silmät ja korvat auki niin niitähän alkoi löytymään. Löytyi oranssi tyttö joka oli vain puoliksi harmahtava, ja violetti poika jossa oli vain harmaita täpliä. He tuntuivat näkemään myös pojan omia värejä paremmin, ja pojasta alkoi tuntumaan siltä että elämässä on sittenkin löytämisen arvoisia asioita, ja jatkoi valitsemallaan polulla, hymyillen varovaisen innostuneena.
Näiden uusien puolivärikkäiden ihmisten kanssa olikin jännä tutkiskella elämää ja kaikkia sen rakennuspalikoita. Löytyi uusia juttuja sekä yksin tehtäväksi että muiden kanssa askarreltavaksi, ja poika huomasi hymyilevänsä yhä useammin ja useammin. Silti, öisin, kun poika oli yksin ja kujat näyttivät taas harmaat kasvonsa, hän yhä mietti tuleeko koskaan löytämään ketään jonka värit hän näkisi yhtä kirkkaina kuin omansa, ja kuka näkisi hänen värinsä. Varjot alkoivat jopa kuiskailemaan hänelle että ehkä hänkin oli sittenkin harmaa, että hänen värinsä olisivatkin vain kuvitelmaa ja toiveajattelua. Poika vain pisti musiikin lujemmalle ja valot päälle, ja varjot olivat taas hiljaa.
Ystäviensä kautta poika oppi myös sen, että hän pystyi muuttamaan väriään. Aluksi se oli vaikeaa, ja poika meinasi menettää kokonaan värinsä, mutta hän onnistui pelastautumaan välttemällä sitä ihmistä muutaman päivän ajan. Hän kuitenkin huomasi että muuttumalla samanlaiseksi puolioranssiksi kuin puolioranssi Tyttö, Tyttö alkoikin ymmärtämään ja pitämään pojasta enemmän. Välillä hän oli täplikkään violetti ja violettitäpläinen Poika olikin yllättäen parempaa kaveria kuin koskaan, ja otti pojan itsensä mukaan kaikkiin tämän leikkeihin. Poika ilahtui tästä, ja alkoi matkimaan muiden ihmisten värejä enemmänkin, kokeilemaan kaikenlaisia kuvioita ja sävyjä.
Aina välillä hän kuitenkin säikähti huomatessaan että hän meinasi aina jäädä jumiin joihinkin väreihin ja sen värisiin ihmisiin. Ja hän aina pelkäsi ettei löytäisi enää omia, kirkkaita värejään. Joten lopulta hän aina palasi omiin väreihinsä, ja oli jälleen yksin. Hän ajatteli ettei hän koskaan voisi olla sekä oma itsensä että muiden ymmärtämä. Ja niin hän jatkoi pitkää matkaansa harmaan kaupungin läpi, varpaat yhä kylminä.
Eräänä päivänä poika kuuli sadepisaroiden ropinan läpi jotakin kaunista ja kääntyi äänen suuntaan. Läheisessä puistossa, jonka puut olivat yhtä harmaita kuin kaikkialla, oli yksi puu, korkeampi ja suurempi kuin muut, ja puun oksassa roikkui tuulikello. Ja sen tuulikellon ääni kuulosti ensimmäistä kertaa pojasta puhtaalta ja kirkkaalta, ei vaimennetulta ja epävireiseltä kuin niin moni muu siihen asti. Poika asteli lähemmäs ilahtuneena löydöstään, ja päätti jäädä hetkeksi sateensuojaan suuren puun alle. Tuulikello jatkoi leppoisaa lauluaan ja poika sulki silmänsä. Hetken hän pystyi kuvittelemaan maailmaan kaikki ne värit takaisin mitkä hänen mielestään siihen kuuluikin, ja häntä alkoi tanssittamaan. Sulkien kaiken muun mielestään paitsi tuulikellon kirkkaan soinnin, hänen kylmät varpaansa lämpenivät puiston ruohikolla, ja nenänpääkin ehti kuivumaan.
Lopulta tuuli laantui ja poika avasi silmänsä. Hän hieraisi silmiään koska ei ollut uskoa näkemäänsä - puun varjosta katsottuna, maailmassa näkyi värejä mitä poika ei ollut aiemmin huomannut. Hän katsoi ihmeissään puuta, ja huomasi että se ei ollutkaan harmaa niinkuin muut puut, vaan se olikin valkoinen. Tietystä kulmasta hän näki siinä vihreän sävyjä, toisesta sinistä, ja kolmannesta punaista. Kun oikein katsoi niin puun valkeasta pinnasta heijastui kaikki pojan omat värit, vaikka siihen pitikin keskittyä kovasti. Ja kun hän katsoi uudelleen puusta poispäin, hän huomasi että kaikki maailman värit pystyi näkemään kirkkaampina, puhtaampina, jos vain katsoi oikealla tavalla.
Tuuli heilautti kelloa vielä kerran, ja poika ajatteli että nyt kun hän oli oppinut miten maailman värit näkyy sellaisina kuin niiden pitääkin, hän voisi jatkaa matkaansa. Ja niin poika otti matkansa seuraavan osion ensimmäisen askeleen, ihaillen sinistä taivasta, vihreää ruohikkoa, punaisia kattoja, hymyileviä ihmisiä, keltaisia perhosia, oransseja kukkia, violetteja pilviä, ja kaikkea muutakin - jopa harmaat asiat näyttivät siltä että ne olivat löytäneet oman harmaan sävynsä.
Kaikki mitä poika sen jälkeen näki ja kosketti oli uutta ja poika tunsi vihdoin olevansa osa sitä kaikkea. Hän tiesi että hän kuului siihen maailmaan, ja että se maailma tarvitsi häntä. Aina välillä harmaus koitti vallata maailmaa uudelleen, mutta pojan ei tarvinut kuin mennä kuuntelemaan hetkeksi tuulikellon sointia valkean puun juurelle, ja harmaus katosi kuin sitä ei olisi koskaan ollutkaan. Lopulta poika ei edes tarvinut puuta ja tuulikelloa, koska hän pystyi kuvittelemaan ne molemmat - hän ei olisi enää koskaan ilman niitä.
Ja ehkä, joku päivä, joku muukin joka luulee elävänsä harmaassa maailmassa löytäisi puun ja tuulikellon, ja avaisi silmänsä uudelleen ensimmäistä kertaa.
Comments