elämän kasvot
By sapeli, Saturday 4.2.2006
Olin tuossa männäpäivänä yksillä jatkoilla ja satunnaisen päihtymättömyyden seurauksena kelailin tilannetta. 
Huomasin että nautin jollain tavalla enemmän tilanteesta - koin oloni kevyemmäksi ja vähemmän estyneeksi - kuin normijatkoilla tuttujen seurassa (näillä jatkoilla ei siis ollut kovin tuttuja ihmisiä). Tajusin että en voinut luottaa juuri kehenkään siellä, mutta että kukaan siellä ei myöskään odottavanut pystyvänsä luottamaan minuun. Yllättävän vapauttavaa. Silti siellä sai pidettyä hauskaa, ja jollain tavalla se hauskuus oli "puhtaampaa" kun ei sinänsä huolettanut se milloin bileet loppuu tai että näkeekö niitä ihmisiä pian uudelleen...
Mutta onhan siinä väistämättä oma viehätyksensä kun on ihmisten ympäröimänä jotka aidosti välittävät toisistaan ja kertovat tärkeistäkin asioista, koska se luottamus on siinä. Silti huomaan että aina kun päästän muut lähelleni, elämäni sisäpiiriin, alan erittäin herkästi pelkäämään etteivät he haluakaan kuulua siihen - ja defenssimekanismina pidän heidät siis etäällä; tai pikemminkin pidän itseni etäällä. Olen kuin naapuritalon kiero setä joka näkee kaiken kiikareidensa avulla mutta harva tietää edes kuka olen.
Kuuntelin tänään junaa odotellessa Jose Padillan Adiós Ayer -biisiä ja eräs kielikuva kosketti erityisen tehokkaasti:
If there are
New loves
New ways
New faces in our lives
Those times will last forever
... "uusia kasvoja elämissämme"... eli jonkinlaisia muiden ihmisten jättämiä jalanjälkiä elämissämme - tai ei oikeastaan edes jälkiä, vaan toisten ihmisten jatkuvaa merkitystä ja painoarvoa elämissämme. Edellisessä blogissani mainitsinkin siitä kuinka huomasin ikäänkuin piirtäväni itseni ääriviivat muilla ihmisillä, mutta ei se lopulta paljoa eroa siitä kuinka tuon kielikuvan kuullessani tajusin elämäni muovautuvan pitkälti sen mukaan ketä siihen kuuluu; ketkä ovat minulle tärkeitä - ihmisiä joiden puute jättäisi huomattavan aukon elämääni.
Ja heitä on paljon.
Sitten ajattelin kuinka hyvältä minusta tuntuisi kuulla että olen jollekin toiselle tämänlainen ihminen, ja tajusin että jos se tuntuisi minusta hyvältä niin eiköhän se tuntuisi myös hyvältä kaikkien minulle rakkaiden kuulla tämä... Toivottavasti löydän tämän tekemiseen rohkeutta ennen kuin on liian myöhäistä, sellaisella hetkellä että se ei vaikuta vain esim. kännisen löpinöiltä tai että sen sanomisessa on jotain taka-ajatuksia...
Sitä vaan mietin että jos elämäni ihmiset vaihtuvat, muutunko minä? Olenko elämäni?
Huomasin että nautin jollain tavalla enemmän tilanteesta - koin oloni kevyemmäksi ja vähemmän estyneeksi - kuin normijatkoilla tuttujen seurassa (näillä jatkoilla ei siis ollut kovin tuttuja ihmisiä). Tajusin että en voinut luottaa juuri kehenkään siellä, mutta että kukaan siellä ei myöskään odottavanut pystyvänsä luottamaan minuun. Yllättävän vapauttavaa. Silti siellä sai pidettyä hauskaa, ja jollain tavalla se hauskuus oli "puhtaampaa" kun ei sinänsä huolettanut se milloin bileet loppuu tai että näkeekö niitä ihmisiä pian uudelleen...Mutta onhan siinä väistämättä oma viehätyksensä kun on ihmisten ympäröimänä jotka aidosti välittävät toisistaan ja kertovat tärkeistäkin asioista, koska se luottamus on siinä. Silti huomaan että aina kun päästän muut lähelleni, elämäni sisäpiiriin, alan erittäin herkästi pelkäämään etteivät he haluakaan kuulua siihen - ja defenssimekanismina pidän heidät siis etäällä; tai pikemminkin pidän itseni etäällä. Olen kuin naapuritalon kiero setä joka näkee kaiken kiikareidensa avulla mutta harva tietää edes kuka olen.
Kuuntelin tänään junaa odotellessa Jose Padillan Adiós Ayer -biisiä ja eräs kielikuva kosketti erityisen tehokkaasti:
If there are
New loves
New ways
New faces in our lives
Those times will last forever
... "uusia kasvoja elämissämme"... eli jonkinlaisia muiden ihmisten jättämiä jalanjälkiä elämissämme - tai ei oikeastaan edes jälkiä, vaan toisten ihmisten jatkuvaa merkitystä ja painoarvoa elämissämme. Edellisessä blogissani mainitsinkin siitä kuinka huomasin ikäänkuin piirtäväni itseni ääriviivat muilla ihmisillä, mutta ei se lopulta paljoa eroa siitä kuinka tuon kielikuvan kuullessani tajusin elämäni muovautuvan pitkälti sen mukaan ketä siihen kuuluu; ketkä ovat minulle tärkeitä - ihmisiä joiden puute jättäisi huomattavan aukon elämääni.
Ja heitä on paljon.
Sitten ajattelin kuinka hyvältä minusta tuntuisi kuulla että olen jollekin toiselle tämänlainen ihminen, ja tajusin että jos se tuntuisi minusta hyvältä niin eiköhän se tuntuisi myös hyvältä kaikkien minulle rakkaiden kuulla tämä... Toivottavasti löydän tämän tekemiseen rohkeutta ennen kuin on liian myöhäistä, sellaisella hetkellä että se ei vaikuta vain esim. kännisen löpinöiltä tai että sen sanomisessa on jotain taka-ajatuksia...
Sitä vaan mietin että jos elämäni ihmiset vaihtuvat, muutunko minä? Olenko elämäni?
Comments