Tosi jännät pari viikkoa takana, muutamia oivalluksia joita en halua unohtaa. (Vielä olisi kuitenkin liian varhaista kirjoittaa uutta "päiväkirjablogia".)

1. Tämä on minun elämäni. Omat ajatukseni ja tunteeni kulkevat tavalla mitä kukaan muu ei voi ymmärtää (kun en itsekään täysin ymmärrä), ja minuun vaikuttaa ainutlaatuinen kokemusten ja tapahtumien virta. Minun ei tarvitse verrata itseäni tai elämääni kehenkään muuhun, ja niin tekeminen on jopa haitallista. Niin tehdessäni en näe elämääni sellaisena kuin se on, enkä sitä mihin suuntaan minun tulisi mennä.

Pari kertaa viime aikoina on tullut voimakkaitakin kateuden tunteita pinnalle, kun jonkun toisen elämä näyttää ainakin pintapuolisesti - ja jonkin yhden asian suhteen - paremmalta kuin omani. Eipä sitä kuitenkaan voi toisen elämää kopioida, koska siellä on taustalla koko elämän mitalta erilaisia kokemuksia.

2. Olen hyvin harvoin puhdas "minä", koska en kehtaa. Sininen minä pitää minut hyväksyttävänä ja arvostettuna (?) yhteiskunnan ja työyhteisön jäsenenä, mutta pitää minut myös pois kosketuksesta Hetken kanssa. Huomasin että on hyvin vaikea päästää sinisestä kokonaan irti, mutta voi olla että jonkinlainen Mindfulness-harjoittelu voi tässä auttaa. Tavoite: tehdä juuri niin kuin haluaa, miettimättä mitä muut ovat siitä mieltä.

Minun täytyy muistaa että useimmat ajatukset mitä ajattelen ovat sinisiä, eivätkä välttämättä edusta omaa parastani, paitsi ehkä arjessa selviämisen kannalta. Kai tuossa jonkin asian tekemättä jättämisessä kehtaamisen takia on taustalla hyväksynnän tarve, josta luultavasti jäi vajetta lapsuudesta ja nuoruudesta. Pitäisi kuunnella pitkästä aikaa Alanis Morissettea, "That I Would Be Good".

(Olin muuten aikeissa laittaa tämän talteen itselleni vain yksärien puolelle, mutta tajusin että se oli juuri sinisen "en mä nyt kehtaa tätä julkiseksi laittaa"-ajattelua. Piut paut! Olkoon tässä!)

Ai niin: 3. Minun täytyy muistaa että olen aina tehnyt parhaani ollakseni itselleni rehellinen ja aito - silloinkin kun olen myöntänyt että on joku valhe josta en vielä pysty päästämään irti. Niidenkin osalta tulee kyllä aika, kun pystyn ottamaan sen viimeisen askeleen ja jättämään ne taakseni. Minusta ei ole tarpeen käsitellä kaikkea heti kun hoksaa että jotain on odottamassa käsittelyä; minusta niiden tiedostaminen ja jättäminen alitajunnan ratkottaviksi on ollut parempi.

Ja vielä yksi muokkaus (28.2.), 4. Se oli jo tuttu juttu että kaikki tiet vievät samalle vuorenhuipulle, mutta tänään hoksasin sen, että ne tiet alkavat etelänavalta ja päätyvät pohjoisnavalle. Mitä pidemmälle pääsee omalla tiellään, sitä kauemmas päätyy alkupisteeseen jääneistä, sekä myös muiden teistä. Vasta kun on päässyt riittävän pitkälle alkavat tiet jälleen lähentyä toisiaan.

Tämä vertauskuva selittää minusta aika hyvin sellaisen jutun mitä olen kokenut viime aikoina. On monta tietä "valaistumiseen", tai ainakin henkilökohtaiseen kehittymiseen, mutta tämä tie on jokaiselle erilainen - koska olemme erilaisia. Sitä, miten on päässyt omalla tiellään pitkälle, ei välttämättä (tai edes todennäköisesti) pysty kovin helposti muille selittämään, ja mitä pitemmällä on, sitä vaikeammaksi se käy. Ainoa tapa kuroa tätä kommunikaatiovaikeutta umpeen on lähteä toisen kanssa samalle polulle, kuten esim. Intiassa seurataan guruja.

Mutta onko se polku juuri sille henkilölle se oikea? Onko sillä polulla juuri sen henkilön kaipaamat opetukset ja vastaukset?