Siitä asti kun olen äänilevyjä ostellut olen pitänyt niiden sisällöstä kirjaa. Levyn esittäjän ja nimen lisäksi olen tallentanut muistiin julkaisuvuoden, levyn keston, oman pisteytykseni viiden tähden asteikolla sekä ostokuukauden ja -hinnan. Ensin tämä oli silkkaa hurvittelua, mutta nyttemmin olen tajunnut, että tämähän on aika arvokasta tietoa kotivakuutukseni kannalta.

Listani ensimmäisenä komeilee tulevaa musiikkimakuani vahvasti enteillen Kraftwerkin Trans-Europe Express - edelleen relevantti levy, jonka ostin aikanaan vähän kuunneltuna luokkakaveriltani 40 markalla. Minulla on se yksilö vieläkin, Åhlens-tavaratalon sininen hintapallukka kannessa Ralf Hütterin korvan juuressa kuin ajatuskupla. Moni voi ihmetellä kuinka kukaan voi luopua sellaisesta levystä edes rahapulassa, mutta vanhojen ryhmäkuvien perusteella se tyyppi, jolta sen ostin olikin meidän luokan ylivoimaisesti pienipäisin jätkä.

Ne joilla T-E-E -levy on tietävät, ettei siinä noudateta julkaisuajankohdalle (1977) tyypillistä kolmen minuutin biisipolitiikkaa. Kipaleiden kestot vaihtelevat alle minuutista yli kolmeentoista, joskin albumin pitkä nimibiisi onkin muka jaettu kahteen alle seitsemän minuutin osaan. Eiväthän ne pitkät biisit siihen aikaan mitään sensaatioita olleet - monet rock-hörhöt olivat purkaneet kunnianhimoaan älppäripuoliskon mittaisiin haihatteluihin jo 60-luvulla, ja olihan Kraftwerkillä itselläänkin plakkarissa jo 22 ja puoliminuuttinen klassikko "Autobahn". Nämä lyhyet biisit, alle minuutin mittaiset rykäykset, sellaiset kuin T-E-E -albumin 45 sekuntinen "Endless Endless", lienevät olleet silloinkin toista maata. Sillä mitäpä tulee itsellenne mieleen kappaleesta, joka kestää alle minuutin? No, jonkinlainen vitsi tietenkin, eikä (liian) vakavasti itsensä ottava (rock)muusikko mitään vitsejä viitsi levyttää. Ei viitsinyt silloin eikä viitsi nyt, koska sooloille ei jää tilaa. Minua ne alkoivat kuitenkin kiehtoa heti, ryhdyin välittömästi pitämään niistä omaa alakirjanpitoa, ja tällä hetkellä kun minulla on hyllysäni 1195 levyä (sinkut, cd:t, neloisälpeet ja kaikki muutkin variaatiot kukin yhdeksi yksiköksi laskettuna) ja niillä 13 514 biisiä, voin ylpeänä ilmoittaa, että peräti 1029 biiseistäni on sellaisia, joiden kesto on korkeintaan 59 sekuntia. Melkoinen prosenttiosuus!

Tällaisten juttujen kanssa pulatessaan voi tietysti joutua filosofoimaan, että mikä yleensä on "biisi". Pitääkö se määritellä jollain lailla? Onko sinfonia "biisi"? Tai se vuosisatoja kestävä kokeilu, jossa erästä John Cagen "biisiä" esitetään erään - muistaakseni - saksalaisen kirkon uruilla säveltäjän ohjeiden mukaisesti mahdollisimman hitaasti? (Ajattelin ostaa sen, jos se julkaistaan levynä.) Tarvitseeko "biisin" olla musiikkia tai pitäisikö "biisille" asettaa laatukriteerit - jos pitää, niin sitten meillä Suomessa toimii lähes pelkästään sellaisia radiokanavia, joilla ei ole koskaan soitettu ensimmäistäkän "biisiä". Eli pitääkö "biisillä" olla jokin sanallisesti ilmaistava rakenne, vai riittääkö kriteeriksi se, että joku on studiossa masterointivaiheessa tai levynkansitekstien suunnitteluvaiheessa päättänyt, että tietty pätkä musiikkia vain erotetaan omaksi "biisikseen"? Itse olen alusta asti jättänyt filosofoinnin sikseen ja pitäytynyt tässä viimeisessä vaihtoehdossa - olen siis ulkoistanut määrittelyvallan - vaikka täytyy myöntää, että joskus omat alitajuiset "biisi"kriteerit ovat sotineet levy-yhtiön pätkimispolitiikkaa vastaan (Cage-tribuutti A Chance Operation), ja joskus olen joutunut katsomaan läpi sormien ilmiselviä urajakokämmejä (eräs YMO:n eponyymin ensilevyn painoksista) ja joskus taas mutuilemaan kun jollain älppärillä on ollut kääpiöraitoja tiheässä ja minun on pitänyt itse mitata niiden kestot sekkarilla (Bill Nelson: Das Kabinett). Nykyisinhän melkein kaikki tällaiset tiedot voi tarkistaa discogsista.

Vaikka en ole koskaan ostanut yhtään levyä sillä perusteella, että siinä on paljon lyhyitä lurautuksia, niin myönnän, että alusta asti minua on vaivannut biisillisten pygmien suhteen ahneutta hipova täydellisyyden tavoittelu. "Endless Endless" kestää kuitenkin sentään 45 sekuntia, kai nyt sitäkin lyhyempiä kappaleita on joku levyttänyt? Eikä minun tosiaan tarvinnut odottaa kuin seuraavaan levynostokertaan, kun Kraftwerk itse jo pani paremmaksi: Radio-Activityn a-puolen vitonen "Intermission" kestää vaivaiset 15 sekuntia! (Cd-versiossa Media Player heittää kestoksi 0:39. Melkoinen heitto, mutta minun silmissäni ja korvissani lp-version uritus on enemmän kohdillaan, joten siihen tietoon luotan.) Noissa mitoissa aletaan olla jo totuuden liepeillä, muttei ihan lähteillä, sillä tokihan tuosta kykenee vielä muutaman sekunnin limboamaan, vai kuinka?

Kyllä, helposti! Ensimmäisen tasan kymmenen sekunnin sävelteokseni "Dismissed" löysin Ryuichi Sakamoton Merry Christmas, Mr. Lawrence -soundtrackiltä. Se on ollut vuosikausia sellainen nojatuolihitti ja illanistujaisten ilopilleri, että osaan sen ulkoa ja kykenen jopa esittämään sen teille kirjallisessa muodossa:

POUMMMMMMMMMMMMMMM!

Mikä dissonanssi! Mikä akordio! Mikä kontrapunktinen metamorfoosi! (Ja mitä tolkkua?)

Eikä se kymmenen sekuntiakaan ole jäänyt miksikään ylittämättömän alittamattomaksi saavutukseksi, äkkiseltään laskien kokoelmistani löytyy sitä lyhyempiä biisejä pitkälti kolmatta kymmentä. Pelkästään esimerkiksi neljäsekuntisia ralleja löytyy viisi: Alva Noton tyhjentävästi nimetty "838TP7cdp" albumilta Unitxt, The Residentsin täysin nimeämätön raita 20 levyltä Demons Dance Alone sekä kolme "Fingertips"-nimistä sanoitettua(!) taideteosta - numerot 20, 27 ja 32 - They Might Be Giantsin Apollo 18:lta. (Sitä levyä ei ole muutenkaan musiikillisilla monoliiteilla pilattu: 41 minuuttiin mahtuu 38 biisiä.)

Tietysti tällainen puolittainen nimettömyys vähän latistaa asian vakavuutta ja viittaa juuri siihen, että tällaiset raidat ovat pelkkiä tekotaiteellisia tsoukkeja, kun kolmen sekunnin kerhossakaan ei ylletä sen parempaan: Samaisen Residents-albumin raita 24 on niin ikään nimetön ja sisältää yhden ainoan lehmänmöökäisyn.

Kahden sekunnin kohdalla usko kuitenkin palautuu. Silloin törmäämme musiikkikirjastoni kotimaiseen kärkeen: Reininmyrkyn "Ido 59":ään cd:ltä Länsimaisen Musiikin Historia I. (Media Player väittää kappaleen kestoksi 0:03, mutta vanha Technics-stereoni 0:02, ja siihen minä luotan.) Jos ette saa päähänne miksi Ido 59 tuo mieleenne hämäriä muistoja ensikännin ajoilta, niin sehän on eräs klassinen vessanpyttymalli. Jo se riittäisi yhteiskunnalliseksi kannanotoksi, mutta vakavasti otettavuus saa lisää pontta kun paljastan mitä kappale pitää sisällään: Ei mitään. Ei yhtään mitään. Pelkkää hiljaisuutta. (Tunnetuin Reininmyrkyssä soittaneista muusikoista, by the way, on Jimi Tenor. Ja ihan vakavasti: Vitsihän se kappale tietenkin on.)

Löytyy minun vinyyliloorastani kuitenkin sitäkin sekunnilla lyhyempi kappale: A-puolen päätösraita "Genau I" Carlos Peronin albumilta Impersonator II. Siinä on musiikki jo perin juurin kiteytetyssä muodossa, kun kappaleen nimeenkin sisältyy koko sanoitus ja vielä jää "I" käyttämättä. Carlos Peronin myötä ollaan likellä sitä mistä tällaisella sisäliikuntasivustolla on soveliasta bloggailla, sillä Peron oli mukana ääniarkkitehtina Yellon ensimmäisillä levyillä, ja kyllähän tämä Sveitsin ylpeys Yello kuuluu klubikulttuurin peruskiviin niin musiikillisesti kuin maksisingleformaatin uranuurtajanakin. Harmi vain, että Peron itse tuntuu mieltävän roolinsa niin Yellossa kuin musiikin maailmanhistoriassa ylipäätään huomattavasti merkittävämmäksi kuin kukaan muu. Suuruudenhulluus paljastuu jo tällä vanhalla soololevyllä: "Genau I":stä löytyy b-puolen päätteeksi suureellinen uusioversio "Genau II", joka kestää pitkästyttävät kuusi sekuntia.

"Genau I":n yhden sekunnin kestosta ei voi enää pistää biisiä lyhyemmäksi... Paitsi että voi! Media Player väittää taas omiaan, mutta koko sinä aikana, kun Senor Coconutin Yellow Fever -albumin nimetön bonusraita soi Tecnicseissäni laitteen kestonäyttö ei ehdi yhden sekunnin kohdalle. Sen kappaleen kesto on siis 0:00.