Mie ainakin olen ihan luonnostani "pää pilvissä" :))

Ihme himo salmiakkiin

Kaipasin omaa jääkarhua talvella...

Joku munapää rekkautunut mun tunnuksilla, ei kun salasanat vaihtoon (taas).
On se nyt *ittu

Mikä minua vaivaa, ko ei enää tee mieli syödä ollenkaan tomaatteja.

Miksiköhän Jätkänkynttilän sillalla joka kerta tuntuu siltä, kuin nousisi pari metriä ilmaan? Olo on hyvin kevyt ja leijuva. Ja vaaleanpunainen. Äsken sateessa se heijastui hopeisena joen pintaan.
Kävelin rantaa pitkin virtaa seuraten rautatiesillan ali niemenkärkeen. Maisema oli kaunis ja harmoninen. Hennon vihreä, usvainen. Olin onnellinen.

Ainoa ajatus tänään on että vittu kun vituttaa

Eilen kävellessäni rantatietä oli pakko pysähtyä. Katselin epäuskoisena junaa, joka veti perässään monta vaunullista armeijan vihreää sotakalustoa kulkuvälineineen. Viimeisessa oli ilmeisesti ensiapu maasturi tms. Näyssä ei ollut mitään nykyaikaista. Vaan ihan kuin II maailmansodasta.
Juna kolisteli hitaasti kohti itää, Kemijärveä. Liekö mennyt kohti itärajaa. Tai rajan yli.
Kauhean aavemaista. Jotenkin se ei sopinut siihen rauhaisaan tunnelmaan. Muutama muukin ihminen huomasi saman, ja ikuistivat junan kameraansa.

'' She was his everything. Love, peace and storm, all at the same time, in a beautiful way. The most beautiful thing he knew. A rainbow between the stormy clouds. Something to drown in forever, yet being able to breathe and live like never before. One day he got hurt, wings were ripped in a thousand pieces. Colours faded. Everything was grey. One day she sailed away and never came back. Nothing was the same anymore, like it used to be. He felt like dying. Love betrayed him. Stabbed in the back and twisted the knife a million times. It felt like the pain would never end. He built a wall.

He wants to believe in love. It still exists. Somewhere. But it’s frightening. He knows how deep the cuts can get. It’s safe to sit behind the wall, sometimes throw a heart shaped piece of paper on the other side and see how long it can float in the air for. Not for too long. But it doesn’t hurt, because he knows that already – the paper will touch the ground, eventually. It looks pretty, dancing with the wind. Sometimes someone catches the paper and holds it for a while. Just for a moment that passes by.

But can anyone ever climb on the other side to hold the heart shaped paper with him, together? He’s afraid no one will ever make him feel such love again. He’s afraid someone will make him feel even more. It is safe, just to throw the piece of paper on the other side and call it love. ''