Ajattelin vastata erääseen nettitestiin hiukan epätavallisella tavalla, ja siitä seurasi ihan mielenkiintoisia huomioita...

Ensinnäkin, olen sen mukaan riippuvainen muista ihmisistä ja huomiosta. No juu, toisaalta kukapa ei olisi, mutta toisaalta tuon kanssa olen työskennellyt jo kauan, ja itse asiassa viime viikonloppu toi tuon jälleen pinnalle - olen näköjään koittanut tietoisella tasolla olla välittämättä siitä mitä muut ajattelevat, mutta kun kuulin vilpittömästä lähteestä että minusta ajatellaan pelkkää hyvää niin tulvahti takaisin pinnalle aikamoinen tunneryöppy. Mitä tästä opimme? Se jää nähtäväksi, koska tämän asian suhteen voi hyvinkin mennä kahteen aivan eri suuntaan. (Mutta taidan silti kokeilla niistä sitä toista. )

Testin mukaan läheiseni piiloutuvat naamioiden taakse. Ja tottahan sekin on - kaikillahan meistä on naamioita, persoonallisuuden puolia piilossa useimmilta, luonteenpiirteitä jotka ovat selkeämmin esillä tietyssä seurassa. Ottaen kuitenkin huomioon testin teeman ja mielikuvan jonka tuohon kohtaan valitsin, kyse on enemmästä. Kyse on myös siitä että koska en itsekään koskaan voi tuntea itseäni täydellisesti (tai en ainakaan usko voivani), ei todennäköisesti kukaan muukaan siihen pysty - ja tämä kääntyy myös toisinpäin, eli en tule koskaan tuntemaan ketään täydellisesti. Ovatko he tärkeimpiä jotka tunnen parhaiten? Ovatko ne ihmiset minulle läheisimpiä joista tunnistan mikä on naamiota ja mikä ei?

"Viholliseni" on testin mukaan yliaktiivisuus, mutta itse asettelisin tuon siten että se käytösmalli joka on minulle vierain on nimenomaan hätiköinti ja reaktiopohjainen toiminta - mutta toisaalta taas ihannoin kuitenkin jollain tavalla sellaista intuitiivista impulsiivisuutta. Mistä ne erottaa? Tähän asti olen ainakin ajatellut että reaktiopohjaiset teot johtuvat egon kapinoinnista ja tarpeista, mutta pitänee ottaa asia uuteen käsittelyyn.

Viimeinen osa testistä kertoi mitä mieltä olen (ehkä alitajuisesti) elämästäni, ja tämä osui kyllä niin kohdalleen: uskon että sinne voi eksyä. Sellainen olo on itse asiassa aika useinkin, mutta oikeastaan asia on aika yksinkertainen: et voi eksyä jos sinulla ei ole päämäärää, mutta voit huomata kulkevasi ympyröissä jos samat maisemat tulevat koko ajan vastaan. Jos tärkeintä on matka, eikö myös olisi tärkeää löytää koko ajan uutta? Vai pyörinkö ympyrää koska en uskalla jättää vanhaa taakseni?

Onneksi on unet, muuten olisin alitajuntani suhteen aivan eksyksissä.