Tajusin tuossa junamatkalla että tulen aina olemaan keskeneräinen, työn alla. Luulinko koskaan mitään muutakaan; kuvittelinko että jonain kauniina päivänä olisin kokonainen, valmis, täydellinen? En usko - mutta jos näin niin miksi tuo ajatus tuntui uudelta?

Ensimmäinen reaktioni: kuka haluaa keskeneräistä ihmistä elämäänsä? Ilmiselvä vastaus: kaikkihan me ollaan keskeneräisiä, kaikki ei vain sitä tiedä. Mutta kun syvempää tuota sisäistä dialogia tarkastelee niin huomaa että oikea kysymys onkin: miksi haluan jonkun haluavan minun elämäänsä?

Enkö ole täydellinen ilman sitä?

Tiedostin tänään myös jotain muutakin. Olen pitkään uskonut välittömään karmaan - jos teet hyvää, sinulle tapahtuu hyvää; se minkä annat, saat moninkertaisena takaisin. Tuohan sinänsä toimii jo pelkästään sen takia että ihminen voi saada hyvän mielen auttaessaan muita - itsekkäistä syistä siis kuitenkin - mutta olen uskonut siihen että pitkällä tähtäimellä tuo hyvä mieli mitä maailmaan jakaa tulee takaisinkin, ehkä jotain toista kautta.

Huono syy tehdä asioita.

Ihmisen - tai ainakin minun, ainakin tällä hetkellä, ainakin omasta mielestäni - pitäisi pystyä elämään ilman odotuksia (negatiivisia TAI positiivisia), koska ne kiinnittävät vain huomion pois nykyhetkestä, mikä ainoastaan on todellista. Jos teen nyt jotakin ajatellen että karma palkitsee minut myöhemmin, käytän käytännössä vain energiaani nykyhetkessä saadakseni sitä tulevaisuudessa takaisin suuremman määrän, kuin pankkiin tallettaisi rahaa. Sinänsä hyvältä kuulostava idea, mutta ei palvele nykyhetkeä - odotukset sitoutuvat aina egoon, ja ego kokee helposti pettymyksen jos ei saakaan sitä mitä haluaa.

Minun on siis löydettävä uusi syy tehdä asioita. Moni viisas ihminen on viime päivinä minulle kertonut omalla tavallaan että se tapa millä minun olisi tällä hetkellä elettävä elämääni on antamalla niille joille haluan jotain antaa, odottamatta mitään takaisin - luulin tehneeni näin mutta huomasin valehdelleeni itselleni.

Olen siinä aika hyvä.

Kolmas asia minkä tiedostin palatessani töistä on se että käytän muita ihmisiä ikäänkuin itseni ääriviivoina. Olen asettanut muiden auttamisen usein oman etuni edelle koska olen kokenut sen tärkeimmäksi asiaksi mitä tässä maailmassa voi tehdä, mutta tästähän seuraa vain se että määrittelen oman arvoni muiden ihmisten ehdoilla, muiden ihmisten avulla. En siis ole mitään ilman heitä.

Huono reitti.

Ja liittyy myös tuohon aiempaan. Jollei muuta niin ainakin odotan muiden auttamisen määrittelevän minua itseäni, eli vaikkei kenenkään tarvisi edes tehdä mitään, odotukset ovat silti olemassa kaikessa mitä olen tehnyt. Ei näin sapsu, ei näin.

Tämä olkoon nyt projektina - matka jatkuu. Eräs viisas ihminen kerran sanoi että sillä ei ole väliä mihin suuntaamme, koska koskaan emme voi olla perillä. Jos maailmankaikkeus on rajaton, olemme yhtä kaukana sen rajoista olimmepa missä tahansa - mutta tärkeää on pysyä liikkeessä, nähdä ja kokea uutta. Kasvaa.

Olen keskeneräinen, mutta niin minun pitääkin olla.