Olin taas päästänyt ajatukseni kirmaamaan vapaina kun mieleeni pälkähti yksi asia mikä jäi soimaan mielessäni jonkinasteisena totuutena. Olin juuri miettinyt sitä kuinka moni asia mikä mua on aiemmin kiinnostanut ei enää kiinnostakaan, ja sitä olenko muuttunut siis ihmisenä; onko minuuteni muuttunut?

Sitten se kolahti. Mitäpä jos aito minä ei välitäkään tuollaisista asioista - mitä jos se on vain niin piilossa että kehitämme itsellemme pienestä pitäen roolia kaikkine höysteineen ja yksityiskohtineen tunteaksemme olevamme ainutlaatuisia yksilöitä? Tiedän että ainakin itselläni pitkät kynnet ovat iso osa egoa, ns. "mun juttu", joka erottaa mut muista. Nautin siitä kun pystyn alleviivaamaan itseni ja muiden eroa.

Mutta tuo lienee vain epävarmuutta, pelkoa itsensä kadottamisesta. Luulen että todellinen minä ei tarvi keinotekoisia asioita määrittelemään itseään. Aina kun meitä pyydetään kertomaan itsestämme, piirrämme ikäänkuin oman ääriviivamme kertomalla asioita kuten harrastuksemme, työmme, lempimusiikkimme, lempivärimme, ja niin edelleen. Väritämme tätä kuvaa vielä lisää perheellämme (olet jonkun poika, ehkä jonkun sisar tai veli, tai ehkäpä jopa jonkun isä tai äiti) ja ystävillämme, ja viimeisen silauksen identiteetille vetävät vaatteet, hiustyylit ja meikit.

Niin kaunin kuvan kuin noilla saakin luotua, todellinen minä on kuitenkin pikemminkin se puhdas, valkoinen paperi jota tuo riipustus peittää ja piilottaa. On ihmisille ominaista keskittyä pikkuseikkoihin ja yksityiskohtiin - vaikka minäkuvamme veisi paperin pinta-alasta vain 5%, on se silti se mihin ihmiset keskittyvät ja minkä ihmiset muistavat. Kukapa jaksaa katsella tyhjää paperiarkkia?

Siinä silti sen salaisuus. Ihminen joka tiedostaa tekevänsä elämässään suuren osan valinnoista sen pohjalta mitä hänen "rakennettu kulissiegonsa" haluaa, näkee sekä oman että muiden tilanteen selkeämmin, eikä lankea urautuneisiin ajatuskuvioihin tai ennakkoluuloihin. Puhdas minä ei loukkaannu.

Jollain tasolla näen tuon ihanteenani - tavoittaa "minätön" olotila - mutta tietenkin egoni pistää hanttiin. "Miksei minulla saisi olla lempiväriä? Miksen muka saisi käydä konemusabileissä?" - se tivaa. Toki pitäisin yhä joistain väreistä enemmän kuin toisista, ja voisin käydä bileissäkin, mutta olennainen pointti on siinä että en saisi antaa tuollaisten tekijöiden määritellä minua; minun pitäisi pitää asioista ja tehdä asioita vain koska pidän niistä, ja samanaikaisesti minun pitäisi pystyä myös jättää esim. bileet väliin puoleksi vuodeksi, koska ne eivät määrittele minua. Perimmäinen minäni on yhä sama vaikka pintaidentiteetiltäni karisisikin tietty maine, tietty sävy pois.

Ehkä suurin koetus pintaidentiteetille on radikaali ulkonäön muutos, koska se on jatkuva mainoskylttimme ulkomaailmaan: "katsokaa! tällainen olen!" Se päivä tulee vielä kun pystyn ajamaan partani ja viikseni pois sekä leikkaamaan kynteni lyhyiksi tuntematta sitä lainkaan epämiellyttäväksi. Loppujen lopuksi, samaa taitavat ajaa kristinuskon sekä budhhalaisuuden munkkien hiusmuodit ja vaatemuodit... Sen tiedostamista että maallinen ego on vain henkisen polun taakka.